16.04.2025 | Blogit
Janne Kainulainen on Suomen ainoa päätoiminen salibandyvalmentaja. Ammatissaan Kainulainen on päässyt toteuttamaan intohimoaan, mutta hän miettii usein, onko valmentaminen kaikkien uhrausten arvoista
Salibandyvalmentaja Janne Kainulainen on aloittanut työpäivänsä paria tuntia ennen haastattelua. Takana on aamuharjoitus, jonka Nokian KrP:n päävalmentaja on vetänyt joukkueelleen.
Amatöörilajissa – mitä salibandy suurilta osin on – aamuharjoittelu on urheiluarjen luksusta. Nokian palloiluhallilla oli tiistaisena talviaamuna 17 pelaajaa.
Kainulainen kokeekin olevansa etuoikeutetussa asemassa. Hän on salibandyn F-liigan ja ylipäätään koko lajin ainoa päätoiminen päävalmentaja Suomessa.
Osa Kainulaisen kollegoista tekee valmentamisen ohella muita seuratöitä. Monilla on ihan toinen ammatti, joko täysillä tai osittaisilla tunneilla.
– En pidä itseäni muita parempana, vaikka minulle maksetaan täyttä palkkaa. Valmentaminen ei ole yhden miehen show, vaan tiimityötä, jossa tarvitaan paljon erilaisia osaajia.
Vaikka Kainulainen on päässyt harvinaiseen asemaan ja toteuttamaan suurinta intohimoaan, työssä on myös nurjia puolia.
Kainulaisen päätyminen valmentajaksi ei ole tapahtunut sattumien kautta. Jyväskylässä varttuneelle valmentajalle kirkastui jo lukioiässä, että hän haluaa työskennellä motivoituneiden urheilijoiden kanssa.
Sitä varten Kainulainen on myös kouluttautunut. Ensin liikunnanohjaajaksi ja myöhemmin liikuntatieteiden maisteriksi, pääaineenaan valmennus- ja testausoppi. Jo pelaajaurallaan Kainulainen teki osa-aikaisia valmennuspäällikön töitä ja kun oma pelaaminen loppui keväällä 2016, hän siirtyi valmentajaksi.
– Oma tilanteeni on siinä mielessä huono, että minulla ei ole mitään exit-suunnitelmaa. Tämä on intohimoni, johon ole kouluttautunut. Se on ollut oma vahvuus ja heikkous yhtä aikaa.
Kainulainen arvelee, että hän on liigan ainoa päätoiminen päävalmentaja osin osaamisensa takia, osin joustavuutensa takia.
– Muitakin on varmaan kyselty, mutta tässä lajissa ei ole hirveästi valmentajia, jotka pystyisivät parin vuoden välien vaihtamaan paikkakuntaa. Iso kiitos vaimolle, joka on juossut mukana ja tukenut joka paikassa.
Salibandy on ollut jo vuosia Suomen suosituimpia lajeja, kun suosiota mitataan harrastajamäärillä. Huipputasolla tilanne on kuitenkin toinen.
Viime kaudella kaikkiaan 345:sta miesten liigapelaajasta ainoastaan 19 sai korvausta, joka ylitti 12 550 euron urheilijapalkkion rajan.
Pronssia viime kaudella voittaneessa Nokian KrP:ssä on muutama ammattilainen ja useampi puoliammattilainen. Loput ovat amatöörejä. Valmentajan näkökulmasta tällainen yhtälö on kaikkein haastavin, Kainulainen sanoo.
– Olisi helpompaa, jos kaikki olisivat joko ammattilaisia tai amatöörejä. Ammattilaisten harjoittelun rytmitys rakentuisi toimistoaikoihin ja illat jäisivät vapaaksi. Amatöörien kanssa kaikki tapahtuisi iltaisin, Kainulainen sanoo.
Nyt harjoittelu ja viikkorytmitys rakentuu pelien kautta. Niitä KrP pelaa yhden tai kaksi viikossa. Joskus arkisin, joskus viikonloppuisin. Kainulainen vetää noin viidet harjoitukset viikossa. Kahdet aamuisin, kolmet iltaisin.
– Muu aika on suunnittelua ja analysointia.
Kainulainen on työnantajalleen kiitollinen mahdollisuudesta valmentaa ammatikseen. Silti hän kertoo usein pohtivansa, onko intohimotyö kaikkien uhrausten arvoista. Kainulainen valmentaa nyt Nokialla neljättä vuottaan. Sitä ennen hän oli kaksi vuotta Turussa ja kolme Kuopiossa. Kotona on kaksi päiväkoti-ikäistä lasta.
– Iltatreenit ovat kello 17–18, joten kerkeän näkemään lapsia illalla. Saatan viedä heidät päiväkotiin kymmeneksi. Sillä lailla tämä toimii ihan hyvin.
– Mutta tunnen omantunnon tuskia molempiin suuntiin. Hallilla mietin usein, miten kotona menee. Kotona tästä työstä on hankala irtautua. Jollakin pelaajalla on sattunut varpaaseen ja siihen pitää reagoida.
Valmentajan työn palkitsevimpia hetkiä ovat ne, kun kokee, että on pystynyt auttamaan pelaajia. Neljä Kainulaisen valmennettavaa juhli joulukuussa maailmanmestaruutta, kun Suomi kaatoi MM-finaalissa Ruotsin.
Pelikentän ulkopuolisista palkitsevista hetkistä Kainulainen mainitsee tapauksen, jossa valmennettavan unirytmissä havaittiin ongelmia.
– Sain patistettua pelaajan lääkäriin ja sieltä löytyi muutakin ongelmia ja niitä alettiin laittamaan kuntoon. Näistä tulee hyvä fiilis, kun on pystynyt auttamaan ihmisiä. Olen myös patistanut opiskelemaan pelaajia, jotka ovat halunneet panostaa vain sählyyn.
Kainulainen sanoo suoraan, että ei lähtisi valmentamaan osa-aikaisella korvauksella. Työ on niin vaativaa ja aikaa vievää.
Työnteon näkökulmasta salibandy on villi länsi. Lajissa ei ole työehtosopimuksia pelaajille eikä valmentajille. Lajiin käytetystä ajasta maksettava korvaus on se, mitä kukin itse seuran kanssa neuvottelee. Kainulainen näkee, että tällaisessa asetelmassa valmentajien täytyy pysyä tiukkana.
– Universaalisti on tärkeää, että valmentajat pitäisivät toisiensa ja ammattikuntansa puolia, eivätkä lähde valmentamaan liian halvalla ja heikoilla ehdoilla. Siinä sahataan oman ammattikunnan jakkaraa.
Salibandyssa tilanne on erityisen haastava. Kainulaiselle valmentaminen on elannon tuova työ, samassa sarjassa valmentavalla kollegalle se voi olla harrastus. Esimerkiksi jääkiekon SM-liigassa tilanne on tyystin erilainen, kun kaikki ovat ammattivalmentajia.
– Tämä on monelle intohimo ja liigajoukkueen valmentaminen on unelma. Se on kuitenkin seuraavilta pois, jos lähtee mukaan liian halvalla.
Valmentajayhteisön sisällä Kainulainen ei kuitenkaan ole käynyt aiheesta yhtäkään keskustelua.
Hän heittää palloa myös seurojen suuntaan.
– Jos pelaaja on ammattilainen, hän harjoittelee. pitää huolta kehostaan ja se on siinä. Valmentajana joutuu tekemään tuplamäärän töitä. Seurojen kannattaisi miettiä mihin kannattaa panostaa: muutamaan huippupelaajaan vai ammattitaitoiseen valmentajaan, joka vastaa kaikkien pelaajien kehittämisestä.
Janne Kainulainen on ollut työurallaan onnekas siinä mielessä, että hän ei ole ajautunut riitatilanteisiin työnantajiensa kanssa.
– Jos niitä tulisi, SAVAL (Suomen ammattivalmentajat) olisi tärkeä selkänoja, eikä asioita tarvitsisi lähteä yksin setvimään, Kainulainen sanoo.
Kainulainen on kummallisessa tilanteessa lajin ainoana päätoimisena päävalmentajana. Ammattivalmentajan arjen epävarmuuden Kainulainen sai kokea vuonna 2021. Hänen työsopimuksensa Turun Palloseuran kanssa päättyi, eikä uutta pestiä heti löytynyt.
– Silloin tarvitsin työttömyyskassan palveluita. Harmittaa, että en ole muita palveluita enempää hyödyntänyt, varsinkaan työsopimuksia tehdessä. Valmentajien työmarkkinat ovat villi länsi lajissa kuin lajissa. Sopimuksiin laitetaan erinäisiä tekstejä, eikä niistä aina tiedä kuinka vedenpitäviä ne ovat riitatilanteissa.
– Tulevaisuuden kannalta olen miettinyt, että ennen kuin lyön nimeä alle mihinkään sopimukseen, käytän sen SAVALissa.
Nyt Janne Kainulainen on valmentajaurallaan tienhaarassa. Määräaikainen työsopimus Nokian KrP:n kanssa päättyy keväällä 2025. Tulevaisuuden suunnitelmat ovat auki.
– On ollut hienoa, että olen saanut valmentaa työkseni. Nurja puoli on se, että olemme menneet kaupungista ja vuokrakämpästä toiseen. Tähän mennessä homma on toiminut, kiitos vaimon, mutta lasten kanssa tämä yhtälö ei pidemmän päälle toimi.
Perhe ratkaisee seuraavassa siirrossa. Kainulaisen esikoinen aloittaa syksyllä esikoulun.
– Ei olisi huono tehdä jotain muutakin, että pystyisin asettumaan perheen kanssa aloilleen. Olisi esimerkiksi kiva omistaa asunto.
Mitä se muu voisi olla, Kainulainen ei vielä osaa sanoa. Jotain, jossa voi auttaa tavoitteellisia urheilijoita saavuttamaan omia unelmiaan. Siitähän valmentamisessa on viime kädessä kyse.
Teksti: Jaakko Tiira. Kuvat: Jani Laukkanen. Kirjoitus on julkaistu ASIA-lehdessä 1/2025.
Janne Kainulainen on nimitetty O2-Jyväskylän urheilutoimenjohtajaksi vanhempainvapaan sijaisuuden ajaksi. Kainulainen aloittaa tehtävässään toukokuussa. (Lähde: https://paakallo.fi/ 20.3.2025)